© Layout by Julia E.

MOTIVAATIOISKU

13 January 2017

Puhun tänään rehellisesti. Ajattelin nostaa puheeksi aiheen urheilu ja sen olemattomuus mun elämässä. Mä harrastin pitkään taitoluistelua ihan tosissani ja treenejä meillä oli kuusi kertaa viikossa. Silloin oli helppoa vaan mennä harjoituksiin ja tehdä siellä se, mitä käskettiin. Meitä silloin tällöin rääkättiin ja mä tykkäsin siitä! Rakastin taitoluistelua ja se aika, kun sitä harrastin oli yksi elämäni parhaista ajoista! Rakastin tehdä kovasti töitä ja nautin siitä onnistumisen tuntteesta! Harrastukset kuitenkin loppuvat aikanaan ja minun kohdallani se loppui kahdeksannella luokalla. Juuri se pahin ikä, jolloin kaikki muut asiat alkavat kiinnostaa. Kävin taitoluistelun lopettamisen jälkeen lenkkeilemässä ja lukion alettua aloitin myös salilla käymisen. Innostuin siinä kohtaa myös ryhmäliikuntatunneista ja nyt kun jälkeenpäin muistelen sitä aikaa, olin onnellinen. Voi olla, että se onnellisuus liittyi siihen urheiluun ja siitä saatuun hyvänolontunteeseen. En tiedä.

Lukion toisen vuoden lopussa eli siinä wanhojen jälkeen se motivaatio ja into katosi. Siinä vaiheessa aloin tekemään paljon töitä opiskelun ohella ja se oli varmaan iso vaikuttava tekijä siihen, että voimat ei vaan enää riittäneet salille lähtemiseen. Lukion kolmas vuosi vierähti yrittäen aina silloin tällöin taas aloittaa salilla käyminen, mutta siitäkään ei tullut mitään. Maksoin salijäsenyyttä ihan turhaan... Varmasti tuttu tunne monelle! Ehkä sitten ensi viikolla, heti tämän sairastelun jälkeen, heti tämän koeviikon jälkeen... aina löytyi tekosyitä olla lopettamatta salijäsenyyttä, mutta olla kuitenkin menemättä salille.  Sitten tuli muutto Helsinkiin ja se oli lopullinen stoppi mun urheilulle. Välivuotena hankin kerran salikortin, kävin siellä pari kertaa, mutta sitten se vaan jäi. Samoihin aikoihin kokeiltiin työpaikalla yövuoroja, joista mun kroppa ei hirveästi pitänyt, joten se voi olla suuri merkitsevä asia siihen, miksi se vaan jäi... tai sitten olin vaan liian laiska.

Nyt olen ollut jo valehtelematta melkein vuoden tekemättä mitään ja tottakai se alkaa näkymään myös kropassa. En syö myöskään kauheen terveellisesti ja nyt kun ajattelen näitä asioita, kuinka huonoon kuntoon oon itseni vetänyt, alkaa ahdistaa. En yhtään ihmettele, miksi en välillä jaksa koko päivänä edes nousta sängystä. En jaksa sitä en jaksa tätä... Johtuu varmasti tästä mun välinpitämättömyydestä itseäni kohtaan!

Eilen mä suuntasin kuitenkin jo puoli ysiltä elixialle, sillä pr-toimisto Marsaana järjesti meille bloggaajille ihanan aloituksen päivälle. Testattiin elixian uutta leg day ryhmäliikuntatuntia ja nautittiin sen jälkeen ihana aamupala. Mä sain siitä super ison motivaatioiskun pyllylle ja päätin, että nyt alan parantaa tapojani. En sano, että alan treenaa hullunlailla ja asettaa itselleni kauheita herkkulakkoja ja dieettejä, vaan ihan rauhassa kokeilla välttää kokoaikaista herkuttelua ja lisätä se urheilu omaan elämään osaksi arkea. Tätä helpottaa ehdottomasti se, että saatiin kuukauden kestävät kortit elixialle eli nyt mulla on huomattavasti pienempi kynnys vaan raahautua sinne salille. Varsinkin nyt kun mä oon sen tänne kirjoittanut, niin mun on pakko yrittää pysyä omien sanojeni takana ja edes yrittää. Yrittää tehdä jotain tälle huonolle ololle, jota aina silloin tällöin koen.

Ja näistä kuvista sen verran, että otettiin nämä eilen treenin jälkeen pikaisella vauhdilla. Luulin, että laukussani olisi aurinkolasit, joilla olisin saanut meikittömyyttä hiukan piiloon, mutta olinkin unohtanut ne kotiin. Tällä kertaa siis tällaiset astetta rennommat asukuvat. Näin mä monesti lähden aamuisin kouluun. Pipo päässä, ilman meikkiä ja urheilutrikoot jalassa.

IMG_4601 IMG_4637 IMG_4629
photos by Sara Ollila
jacket vila || bag* marimekko || hat h&m || hoodie h&m || sneakers nike || pants* superdry

(*saatu blogin kautta/gifted)

5 comments:

  1. Mä oon lähes samassa tilanteessa sun kanssa. Mä oon joukkuevoimistellut pienestä asti ja sen loppuminen oli iso elämänmuutos. Nyt on ollut onneksi aikaa kasvaa henkisesti ja löytää oma juttu elämässä, mutta keho ei mene mielen kanssa yhteen. Harrastukseni oli niin tavoitteellista ja perfektionistista, että en "kehtaa" treenata, vaikka olen edelleen ihan hyvässä ja kauniissa kunnossa puolen vuoden jälkeen. Nyt on pakko uskaltaa ja laittaa hassut ajatukset pois :) Onnea sulle ja oot kyl aivan ihanan ja erityisen näköinen ja liikkumattomuus ei todellakaan haittaa sitä, vaikka tiedän miltä tuntuu.

    ReplyDelete
  2. pakko kommentoida nyt, vaikken ole blogiisi aiemmin kommenttia laittanut. ymmärrän hyvin fiiliksesi, kun olo tuntuu vaan laiskalta madolta verrattuna aikasempaan liikkuvaan ja "tekemisentäyteiseen" elämäntilanteeseen. muista kuitekin, että elämässä tulee aikoja, kun liikkuu vähemmän ja aikoja, kun liikunta on elämässä enemmän läsnä. summa summarum, olet todella upea ja kaunis ihminen, eikä sinun tule tuntea yhtään huonoa omaatuntoa, vaikka kroppasi olisikin muuttunut. ihanaa vuoden jatkoa <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos ihana tsemppauksesta ja ihanaa vuoden jatkoa sulle myös! <3

      Delete
  3. Nuorena harrastin yleisurheilua ja juuri yläkouluun siirtyessä se jäi: sukset menivät ristiin valmentajan kanssa ja niin kuin sanoit niin kaikki muu alkoi olla kiinnostavampaa. Lihasmassa hävisi ja paino laski reilu 10kg. En kuitenkaan ikinä ole ollut ylipainoinen, päinvastoin. Nuorempana se vaa'an luku vain tuntui olevan mittari kaikkeen. Monta vuotta sitten kuluikin ilman erikoisempaa liikuntaa.

    Olin aina vieroksunut kuntosalia ajatuksella, että kuka nyt kesähelteillä jaksaa tunkkaisella salilla nostella painoja. Siinä vaiheessa oli tehtävä vain asenteen muutos, kun päätin pyrkiväni poliisikouluun. Maksoin itselleni personal trainerin alkuun, koska en tiennyt kuntosalilla treenaamisesta mitään.

    Ensimmäisten POLAMK:in pääsykokeiden lopputulos oli 3 pistettä vajaa opiskelupaikasta. Missä sitten oli varaa kehittyä? Kuntokokeessa, ehdottomasti. Olinhan vasta muutaman kuukauden pinnistellyt ja saanut minimi tavoitteet läpi.

    Siinä vaiheessa sitten tippuikin järki pelistä. Voitonhimo mylläsi järkevän treenin yli. Aloitin kolmivuorotyön, joka itsessään on jo kroppaa rasittavaa. Kaiken a ja o oli pyrkiä siihen, että yksi lepopäivä per viikko. Töiden jälkeen salilla käynti ei aina riittänyt, vaan oli lähdettävä vielä lenkille, ryhmäliikuntatunnille ja ties mihin: kunhan treenasi. Piti kurittaa itseään, koska suurin ajatus takaraivossa oli, että en treenannut tarpeeksi edelliskerralla. Ruokarytmi vaihteli työvuorojen mukaan, mutta vähintään 7 tunnin yöunistani en luistanut. En voinut, muuten tuon jaksaminen ei olisi varmaan tullut kysymykseenkään.

    Aamuisin hikipisarat alkoivat valua otsaa pitkin jo sängystä noustessa. Leposyke tuntui takovan sydämen ulos rinnasta. Tuloksia ei enää salilla tullut, päinvastoin. Treenatessa syke hyppäsi heti lämmitellessä maksimisykkeen tienoille. Tutuille kertoessa käskynä oli aina käydä lääkärissä, sillä suvusta löytyy kiitettävästi sydän- ja verisuonitauteja.

    Ensimmäinen lääkäri totesi minun olevan riippuvainen liikunnasta, mutta veriarvot ovat ok - ei raudan puutetta. Siinä se. En luovuttanut, vaan menin urheilulääkärin luo, joka vakuutti minut ammattitaidollaan. Testattiin kilpirauhasen toiminta ja otettiin vaikka mitä testejä, mutta lopuksi oli vain todettava että kroppa on ylirasittunut. Kroppani ei tiennyt mitään "veren maku suussa" treenin ja levon väliltä. Sain käskyksi levätä ja upeat ohjeet siihen, miten lepojakson jälkeen palaan treeniin ja miten on pidettävä järki päässä kun tämmöiseen tilanteeseen on jo kerran päädytty. Ei se määrä, vaan laatu - ja tietynlainen monipuolisuus treenin rankkuudessa. Peruin pääsykokeisiin menemisen ja tein korkeintaan kävelylenkkejä kuukauden ajan. Jälkiviisaus nosti päätään ja kadutti pirusti, mutta samalla sain tärkeän opetuksen, jonka takia tätäkin romaania tähän rustaan.

    Lepotaukoni venyi kuukaudesta puoleen vuoteen. Ihmiset kyselevät koska menen pääsykokeisiin. Kun uusi haku aina aukeaa, on pohdittava olenko valmis. En tahdo enää "kokeilla" menestystäni, vaan tahdon tietää, kun koepäivänä pilliin vihelletään, että parempaan en pystyisi - se joko riittää sillä kertaa tai ei riitä.

    Ja se tärkeä opetus, jonka tästä olen oppinut: Kuuntele kroppaasi, ota aikasi. Toiset kehittyvät nopeammin kuin toiset. Somessa näkyvät fitness ihmiset ovat tehneet töitä kroppansa eteen, mutta ei sitäkään kroppaa ole hetkessä saavutettu. Mieti miksi treenaat ja millaisiin tavoitteisiin pyrit, mutta ole armollinen. Toivon, että jokainen treenaa loppujen lopuksi oman itsensä ja hyvän olon vuoksi, sillä muulla ei täytyisi olla ylitsepääsemättömän suurta merkitystä. Tottakai hyvinvointi oli itselläkin hakusessa, mutta ylitin rajani.

    Olen palannut ruotuun ja puolen vuoden tauon jälkeen palannut lenkkipoluille ja kuntosalille. Fiilis ei voisi olla parempi. En aio juosta vaa'alla, koska painollani en koe olevan merkitystä. Pyrin saavuttamaan tavoitteeni ja asettaa ne saavutettuani uudet, mutta parasta tässä hommassa on se urheilun tuoma hyvä fiilis: mä tein sen - itseäni varten.

    Antoisia treenihetkiä sekä paljon liikunnan tuomaa iloa sinne!

    ReplyDelete