Puhun tänään rehellisesti. Ajattelin nostaa puheeksi aiheen urheilu ja sen olemattomuus mun elämässä. Mä harrastin pitkään taitoluistelua ihan tosissani ja treenejä meillä oli kuusi kertaa viikossa. Silloin oli helppoa vaan mennä harjoituksiin ja tehdä siellä se, mitä käskettiin. Meitä silloin tällöin rääkättiin ja mä tykkäsin siitä! Rakastin taitoluistelua ja se aika, kun sitä harrastin oli yksi elämäni parhaista ajoista! Rakastin tehdä kovasti töitä ja nautin siitä onnistumisen tuntteesta! Harrastukset kuitenkin loppuvat aikanaan ja minun kohdallani se loppui kahdeksannella luokalla. Juuri se pahin ikä, jolloin kaikki muut asiat alkavat kiinnostaa. Kävin taitoluistelun lopettamisen jälkeen lenkkeilemässä ja lukion alettua aloitin myös salilla käymisen. Innostuin siinä kohtaa myös ryhmäliikuntatunneista ja nyt kun jälkeenpäin muistelen sitä aikaa, olin onnellinen. Voi olla, että se onnellisuus liittyi siihen urheiluun ja siitä saatuun hyvänolontunteeseen. En tiedä.
Lukion toisen vuoden lopussa eli siinä wanhojen jälkeen se motivaatio ja into katosi. Siinä vaiheessa aloin tekemään paljon töitä opiskelun ohella ja se oli varmaan iso vaikuttava tekijä siihen, että voimat ei vaan enää riittäneet salille lähtemiseen. Lukion kolmas vuosi vierähti yrittäen aina silloin tällöin taas aloittaa salilla käyminen, mutta siitäkään ei tullut mitään. Maksoin salijäsenyyttä ihan turhaan... Varmasti tuttu tunne monelle! Ehkä sitten ensi viikolla, heti tämän sairastelun jälkeen, heti tämän koeviikon jälkeen... aina löytyi tekosyitä olla lopettamatta salijäsenyyttä, mutta olla kuitenkin menemättä salille. Sitten tuli muutto Helsinkiin ja se oli lopullinen stoppi mun urheilulle. Välivuotena hankin kerran salikortin, kävin siellä pari kertaa, mutta sitten se vaan jäi. Samoihin aikoihin kokeiltiin työpaikalla yövuoroja, joista mun kroppa ei hirveästi pitänyt, joten se voi olla suuri merkitsevä asia siihen, miksi se vaan jäi... tai sitten olin vaan liian laiska.
Nyt olen ollut jo valehtelematta melkein vuoden tekemättä mitään ja tottakai se alkaa näkymään myös kropassa. En syö myöskään kauheen terveellisesti ja nyt kun ajattelen näitä asioita, kuinka huonoon kuntoon oon itseni vetänyt, alkaa ahdistaa. En yhtään ihmettele, miksi en välillä jaksa koko päivänä edes nousta sängystä. En jaksa sitä en jaksa tätä... Johtuu varmasti tästä mun välinpitämättömyydestä itseäni kohtaan!
Eilen mä suuntasin kuitenkin jo puoli ysiltä elixialle, sillä pr-toimisto Marsaana järjesti meille bloggaajille ihanan aloituksen päivälle. Testattiin elixian uutta leg day ryhmäliikuntatuntia ja nautittiin sen jälkeen ihana aamupala. Mä sain siitä super ison motivaatioiskun pyllylle ja päätin, että nyt alan parantaa tapojani. En sano, että alan treenaa hullunlailla ja asettaa itselleni kauheita herkkulakkoja ja dieettejä, vaan ihan rauhassa kokeilla välttää kokoaikaista herkuttelua ja lisätä se urheilu omaan elämään osaksi arkea. Tätä helpottaa ehdottomasti se, että saatiin kuukauden kestävät kortit elixialle eli nyt mulla on huomattavasti pienempi kynnys vaan raahautua sinne salille. Varsinkin nyt kun mä oon sen tänne kirjoittanut, niin mun on pakko yrittää pysyä omien sanojeni takana ja edes yrittää. Yrittää tehdä jotain tälle huonolle ololle, jota aina silloin tällöin koen.
Ja näistä kuvista sen verran, että otettiin nämä eilen treenin jälkeen pikaisella vauhdilla. Luulin, että laukussani olisi aurinkolasit, joilla olisin saanut meikittömyyttä hiukan piiloon, mutta olinkin unohtanut ne kotiin. Tällä kertaa siis tällaiset astetta rennommat asukuvat. Näin mä monesti lähden aamuisin kouluun. Pipo päässä, ilman meikkiä ja urheilutrikoot jalassa.
jacket
vila || bag*
marimekko || hat
h&m || hoodie
h&m || sneakers
nike || pants*
superdry
(*saatu blogin kautta/gifted)