FIILIKSIÄ YLIOPISTOSTA

Aloitetaan siitä, että mä oon oikeesti sellainen tyyppi, joka on aina vihannut lukemista ja koulua, mutta jostain syystä olen kuitenkin aina pärjännyt koulussa kohtalaisen hyvin. Ylä-asteella mun keskiarvo pyöri siinä ysin paikkeella, lukiossa se laski, mutta kirjoituksissa suoriuduin taas yllättävän hyvin. Mä olin ylä-asteesta lukion loppuun asti sitä mieltä, että mä en ikinä hae yliopistoon, mutta kuinkas kävikään... Silmänräpäyksessä kaikki ne terveydenhoitaja, optometristi, sairaanhoitaja unelmat oli kadonnu ja päätin hakea Helsingin yliopistoon opiskelemaan Venäjää. Ekalla kerralla en onnistunut ja se pettymyksen tunne pisti mut yrittää uudestaan. Siinä kohtaa mulla oli fiilis, että nyt mä haluan tonne entistä enemmän ja siksi välivuoden jälkeenkin hain sinne samaan paikkaan...

Tällä kertaa onnistuin! Mä pääsin sisään ja aloitin opiskelut Helsingin yliopistossa, mutta jo heti alkumetreillä tajusin, että tää tulee olee pitkä ja kivinen tie...



Juuri ennen yliopiston alkua mä aloitin työt uudessa paikassa. Paljon uutta asiaa, uudet ihmiset, kaikki tosi uutta ja stressaavaa. Työpaikka olisi varmasti ollut viihtyisä, mutta ajoitus sen aloittamiselle ei vaan ollut hyvä. Stressi töiden ja koulun suhteen oli kova. Tunnit vuorokaudessa eivät riittäneet asioiden tekemiseen, useesti aikataulut menivät päällekkäin ja jouduin säätämään työvuorojen kanssa. Koin muutaman kerran tilanteen, jolloin kotiin päästyäni vaan romahdin eteisen lattialle ja itkin. Itkin kokonaisia iltoja ja teki mieli vaan luovuttaa sekä töiden, että koulun suhteen. Siinä kohtaa mulla oli onneksi sen verran rahaa säästössä, että päätin hetken kidutuksen jälkeen luovuttaa yhdestä asiasta ja olla hetken työtön.

Mä oon tehnyt töitä jo kuusi vuotta putkeen ja tämä hetki, jolloin olin työtön tuntui tavallaan aika kivalta, mutta toisaalta myös todella tyhjältä. Mä nautin siitä, mutta en ihan hirveen kauaa ja siksi aloin hetken kuluttua etsimään jo uutta työpaikkaa.



Marraskuun loppupuolella sain extraaja paikan bik bokista. Tämä paikka oli lahja. Se oli yksi parhaista jutuista sillä hetkellä ja on edelleen. Mä sain töitä, mutta niitä ei ollut liikaa. Sain tehdä töitä juuri silloin kun mulle sopi ja juuri sen verran kun koulun ohella pystyin tekemään. Kaiken lisäksi bik bok on mulle ennestään tuttu paikka, joten kaikki oli tuttua ja turvallista, eikä mikään tuntunut stressaavalta. Tuntui kuin olisin ollut juuri siellä missä pitääkin ja siltä se tuntuu edelleen.

Noh, mutta mites se koulu... Se alku meni pepulleen ja eipä ihan hirvesti enää vuoden edetessä noustu sieltä pepusta. Pakko myöntää, että aika rankalta tuntui koko vuosi. Suurena esteenä onnistumiseen koin sen, että en vaa oo valmis antamaan yliopistolle koko elämääni. En oo niitä tyyppejä, jotka unohtaa elämästä kaiken muun ja pystyy elämään koulujutuissa sata prosenttisesti. Mulla on poikaystävä, harrastuksia, töitä, ystäviä ja haluan antaa näille kaikille aikaa. Toki olen valmis antamaan aikaa myös opiskelulle, mutta en ehkä yhtä paljon kuin esimerkiksi muut opiskelijatoverini. En ollut esimerkiksi valmis lähtemään kesällä kymmeneksi viikoksi Venäjälle, niin kuin tekivät suurinosa luokkalaisistani... Mutta ei kaikkien tarvitse olla niitä täydellisiä oppilaita. Pakko siellä olla näitä epäonnistujiakin seassa. Tai no enhän mä mikään epäonnistuja oo. En todellakaan! Tiesin aina, että musta ei oo yliopisto opiskelijaks, mutta päätin kuitenkin yrittää ja kyllä ajattelin yrittää lisää. En oo mikään luovuttaja!



Vaikka koko kesän mua on ahdistanut avata flamma, weboodi, koulun sähköposti tai edes ajatella koulua, niin oon silti valmis vielä yrittämään ja kokemaan ne tuhannet hermoromahdukset. En halua luovuttaa ja toivon, että musta vielä joku kaunis päivä tulee venäjän kielen opettaja tai jotain sinne päin...

Ja näin asiasta kukkaruukkuun, vitsi mä haluaisin nyt ton pizzan mun eteeni! Kauheeeeeee nälkä.